Valitse sivu

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!

Kun vaelluskenkää vipattaa, niin silloin on mentävä!

Toukokuisen yksinvaellukseni kohteeksi valitsin Salamajärven kansallispuistossa sijaitsevan Hirvaan kierroksen, jolla vaelsin keskiviikosta lauantaihin toukokuun puolivälissä 2020. Salamajärven kansallispuisto sijaitsee Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen raja-alueella Kivijärven, Kinnulan ja Perhon kuntien alueella Suomenselän vedenjakaja-alueella. Puisto on koko eteläisen Suomen laajin suo- ja metsäerämaa, ja tämä jos mikä houkutti heittämään rinkan selkään ja lähtemään vaellukselle. Kotoani Ähtäristä automatkaa kohteeseen kertyi reilu 120 kilometriä.

Salamajärven kansallispuisto toivotti tervetulleeksi!

Alun perin minun olisi pitänyt vaellukseni aikoihin aloittaa erä- ja luonto-opasopintoihini liittyvä kahden viikon kestoisen työharjoittelu Salamajärven kansallispuistossa sijaitsevalla Koirasalmen luontotuvalla, mutta koronavirusepidemian takia harjoitteluni jouduttiin valitettavasti perumaan ja siirtämään kesän jälkeen toteutettavaksi. Halusin kuitenkin jo nyt tutustua vaelluksen muodossa Salamajärven kansallispuistoon, jossa en koskaan aikaisemmin ollut käynyt.

Koirasalmen luontotupa ja sen edustalla olevat opastetaulut.

58 kilometrin pituinen Hirvaan kierros tuntui sopivalta urakalta ja päätin käyttää vaellukseeni neljä päivää. Yöt nukkuisin teltassa ja nautiskelisin ympäröivästä erämaisesta luonnosta ja yksinolosta. Toukokuu on siitä varsin mukavaa vaellusaikaa, että itikoita ei vielä ole ja lämpötilat ovat usein juuri sopivat vaeltamiseen. Luonto on herännyt eloon ja lintujen kevätpuuhia pääsee tarkkailemaan kaikkialla. Kansallispuistojen reititkään eivät vielä ole ruuhkaisia.

Tein ennen vaellusta kotonani alustavan suunnitelman vaelluksen päivämatkoista ja yöpymispaikoista. Tarkistin missä paikoissa reitillä on kaivoja ja lähteitä ja missä olisi hyviä telttapaikkoja. Hirvaan kierroksella maasto on varsin kivikkoista eikä hyviä telttapaikkoja kaikkien nuotiopaikkojen ja laavujen yhteydestä löydy. Päädyin kiertämään Hirvaan kierroksen myötäpäivään ja lähtöpaikaksi valitsin Koirasalmen luontotuvan, joka sijaitsee Hirvaan kierroksen eteläisimmässä kärjessä.

Hirvaan kierroksen kartta, johon olen merkinnyt toteutuneen vaellukseni lähtö- ja päätepisteen sekä kolme yöpymispaikkaani. Hirvaan kierros on merkitty karttaa sinisellä janaviivalla.

Ensimmäinen vaelluspäivä: Koirasalmen luontotupa – Sysilampi 10,6 km

Keli oli mitä mahtavin – sinisellä taivaalla seilasi kumpupilviä piirtäen valokuvauksellisia maisemia Koirajärville, Koirasalmen luontotuvan kummallekin puolelle. Oli täysin tyyntä.

Pieni Koirajärvi Koirasalmen luontotuvalta kuvattuna.

Ennen Hirvaan kierrokselle astumistani pääsin tutustumaan tulevaan työharjoitteluuni liittyen Koirasalmen luontotupaan, joka toimii Salamajärven kansallispuiston opastuspisteenä. Pääsin kurkkaamaan luontotuvan majoitustiloihin, kotaan sekä ihanaan rantasaunaan luontotuvan yrittäjän seurassa. Odotan innolla tulevaa työharjoitteluani elokuussa!

Sitten olikin aika lähteä liikkeelle. Olin muutamaa viikkoa aikaisemmin ostanut itselleni uuden rinkan ja tämä Hirvaan kierros toimisikin samalla Osprey Xena 85 -rinkkani neitsytmatkana. Rinkka oli niellyt sisäänsä ongelmitta kaikki tarvitsemani retkeilyvarusteet ja -ruoat, joten alku vaikutti lupaavalta.

Lähdön hetki Hirvaan kierrokselle. Kuvan otti Maarit Kirvesmäki / Koirasalmen luontotupa.

ISO KOIRAJÄRVEN RANTAMILTA TAVILAMMELLE

Kello näytti hieman vajaa yksi, kun pääsin polulle. Hirvaan kierros aloitetaan kulkemalla noin kilometrin verran Ison Koirajärven rantaa seurailevaa varsin kivikkoista polkua valoisassa mäntymetsässä. Näkymät järvelle olivat upeita ja rannan rakkakivikot antoivat esimakua tulevien päivien maisemille. Hirvaan kierroksella reitti on merkitty puihin sinisin maalitäplin.

Iso Koirajärven rannan kivikkoinen polku aloittaa Hirvaan kierroksen.

Polulta avautuu hienoja näkymiä Iso Koirajärvelle.

Opastekylttien mukaisesti siirryin länteen johtavalle polulle, kohti Sysilampea, jossa viettäisin ensimmäisen telttayöni. Lyhyen metsätaipaleen jälkeen vastaan tuli ensimmäinen pitkospuuosuus, joista pääsisin nauttimaan seuraavien päivien aikana enemmän kuin tarpeeksi. Salamajärven kansallispuisto on varsin tasaista maanmuodoiltaan, joka taas on vaikuttanut siihen, että alueella on runsaasti soita.

Hirvaan kierroksen ensimmäiset pitkospuut edessä!

Hirvaan kierroksen varrella on paljon suolampia, joista ensimmäisenä vastaan tulee Ruuhilampi. Jo tässä vaiheessa sain huomata, että vain luonnon omat äänet olivat läsnä. Rauha valtasi mieleni.

Ruuhilammen täydellinen hiljaisuus.

Kuljin Ruuhilammen laitamilla pitkospuita ja polkua pitkin pienen mäen päälle, jossa olikin nuotiopaikka hienolla näköalapaikalla. Jatkoin kuitenkin eteenpäin, sillä vielä ei ollut tauon paikka.

Salamajärven kansallispuisto on tunnettu rakkakivikoistaan, joita löytyy pitkin Hirvaan kierrosta. Näitä pirunpeltoja pääsee jo näin alkumatkasta näkemään kummallakin puolella pitkospuita. Karttaan nämä kivikot on merkitty pienillä kolmionmallisilla pisteillä – ja niitä Hirvaan kierroksen / Peuran polun kartalla tosiaankin riittää. Rakkakivikkoja katsellessani kuulin useamman kerran pyyn ujon vihellyksen.

Pitkospuilla pääsee kulkemaan rakkakivikoiden yli.

Pirunpellot olivat vaikuttavan kokoisia.

Seuraavan suoalueen häämöttäessä edessä huomasin jotain liikettä oikealla puolellani puun rungolla. Pohjantikka! Elämäni ensimmäisen kerran näin pohjantikan ja vielä näin läheltä. Tikka oli noin kahden metrin päässä olevalla puunrungolla vain parin metrin korkeudella. Tikka ei tuntunut häiriintyvän paikalle tulostani lainkaan. Juuri kun otin puhelimeni esiin ja olin ottamassa tästä mustavalkoisesta tikasta kuvaa, niin se lennähti kauemmas toisen männyn rungolle. Ja siitä taas toiseen. Kuva jäi saamatta, kun tikka eteni kohti suon laitaa, nakutteli hetken puunrunkoa ja jatkoi taas matkaansa. Seurasin sen touhuja tovin, kunnes kadotin sen näköpiiristä. Jätin kiikarit lopulta tältä vaellukseltani pois painon takia. Kaduin asiaa välittömästi.

Heikinjärvelle tullessani edessä oli pitkospuutyömaa. Vanha kapea pitkospuuosuus kaipasikin kiireesti uudistamista, mutta vielä työmiehet eivät olleet ehtineet asennuspuuhiin. Kuljin uusia lankkuja pitkin aina kun se vaan oli mahdollista. Pitkoksia kulkemalla ylitin pieniä puroja sekä upeita suuria suoalueita, joilla oli runsaasti allikoita.

Heikinjärven rannan pitkospuutyömaalla oli asennustyöt kesken.

Nälkä alkoi tuntumaan mahan pohjilla ja sopivasti eteen tuli Tavilammen nuotiopaikka. Laskin rinkkani pöydän viereen penkille. Lounaaksi söin thaimaalaista nuudelikeittoa, valmistamiseen riitti ainoastaan turvottaminen termospullon kuumalla vedellä. Ja kaakaota ja pähkinäpatukkaa kyytipojaksi. Ruokaillessa aurinko lämmitti mukavasti selkään.

Tavilammen taukopaikalla oli hyvä levähtää ja ruokailla.

Thaimaalainen ruoka maistui lounaaksi.

HEIKINJÄRVENNEVAN LINTUTORNILTA SYSILAMMELLE

Ruokatauon jälkeen kuljin hetkisen aikaa leveähköllä helppokulkuisella polulla, kunnes edessä oli Heikinjärvennevan luontotorni. Laskin rinkkani maahan ja samalla kuulin kurkien komeat äänet hyvin läheltä. Nousin lintutorniin, josta avautuu mahtava näköala avosuolle. Näin seitsemän kurkea, jotka jatkoivat kovaa ääntelyään samalla, kun ne siirtyivät kauemmas lintutornilta. Samalla laulujoutsen nousi suolammelta lentoon.

Heikinjärvennevan lintutornilla opastetaulut olivat antaneet periksi.

Yritin samalla kuikuilla, josko suon laitamilla näkyisi metsäpeuroja. Metsäpeura on Salamajärven kansallispuiston tunnuseläin. Metsäpeuroja siirrettiin kansallispuiston alueelle 1970-luvun lopulla Kuhmosta ja tällä hetkellä Salamajärven kansallispuiston peurakanta on arviolta yli 1 000 yksilöä. Tällä kertaa sain vesiperän; metsäpeurat pysyivät piilossa.

Maisemia Heikinjärvennevan lintutornista.

Laaja avosuo Heikinjärvenneva avautui hienosti lintutornista käsin.

Lintutornin jälkeen edessä on taas helppoa maastoa, jossa polkua on osittain sorastettu. Soiden, valoisien metsien ja rakkakivikoiden kautta jatkoin kohti Pakokangasta. Matkan varrella on myös lehtipuuvaltaista metsää, jossa on paljon lahonneita koivuja ja haapoja sekä kelopuita siellä täällä. Teerien soidinpulputus kuului monilla paikoilla.

Pakosuolla on pitkä pitkospuuosuus. Yritin suota ylittäessäni etsiä merkkejä metsäpeuroista ja teeristä, mutta turhaan. Aina välillä pysähdyin pitkäksi aikaa vain katselemaan ja kuuntelemaan suoympäristöä.

Pakosuon ylitys.

Sitten tuli näkyviin parkkipaikka, jossa oli parkissa muutama auto. Matkaa parkkipaikalta Sysilammelle on enää reilu kilometriä, joka talsitaan tietä pitkin. Tie kulkee märän suoalueen läpi. Tällä tiellä tuli vastaani päivän ensimmäiset retkeilijät, päiväretkellä ollut pariskunta koiriensa kanssa.

Tämän parkkipaikan kohdalla Hirvaan kierros yhdistyy Peuran polun retkeilyreitistöön, joka erkanee taas omaksi reitikseen Lehtosenjärven kohdalla. Tämän 115 km pitkän Peuran polun opasteita ja infotauluja onkin nähtävillä taajaan Hirvaan kierroksen länsi- ja pohjoisosissa.

Hepolamminneva ylitetään juuri ennen Sysilampea.

ILTA SYSILAMMELLA AURINGONPAISTEESSA

Saavuin Sysilammelle puoli kuuden maissa illalla eikä leiripaikalla näkynyt ketään muuta. Sysilammella on kolme erilaista tupaa ja sauna sekä hyvää tasaista aluetta teltoille. Pihalla on myös kaivo. Valitsin lähinnä Sysilampea olevan tasaisen paikan teltalleni. Kävin lammen rannalla ihailemassa maisemia, vaihdoin lämmintä päälle ja sitten olikin ruokahuollon aika.

Sysilammen autiotupa ja opastetaulut.

Sysilammen rannalla olevan saunan läheltä löytyi hyvä telttapaikka.

Lämmitin retkikeittimelläni papupataa ja se päälle paistoin lättyjä. Tein kotona valmiiksi lettutaikinan, jonka olin kantanut mukanani puolen litran pullossa. Siitä riittäisi taikinaa vielä seuraavaksikin illaksi.

Yhden hengen lettukestit Sysilammella.

Ruokailun jälkeen menin puuhaileman teltalle ja samalla pihamaalle saapui viiden nuoren joukko reput selässä. Osa heistä teki nuotiopaikalle tulet ja osa kävi lämmittämässä saunan. He yöpyivät Sysilammen varaustuvalla seuraavan yön.

Tein iltatoimet, keitin lämminvesipullonani toimivan Nalgene-pullon täyteen kiehuvaa vettä ja kävin vielä läheisillä pitkospuilla ottamassa kuvia Sysilammen taakse laskevasta auringosta. Sujahdin makuupussiin ja luin mukaan ottamaani pokkaria. Hetkisen luettuani uni vei kuitenkin voiton. Lämpöiseen makuupussiin oli makoisaa nukahtaa.

Lepopaikkani Sysilammella auringon laskiessa.

Toinen vaelluspäivä: Sysilampi – Valvatti 15,5 km

Yöllä heräsin kolmen aikoihin, kun laulurastas luritteli säkeitään telttani yläpuolelta. Teerien pulputus kuului myös voimakkaana lähisoilta. Aamulla nousin lopulta ylös puoli yhdeksän maissa. Aurinko paistoi kauniisti.

Minulla ei ollut kiire mihinkään, joten tein rauhassa aamutoimet, söin aamupalaa ja pakkasin rauhassa tavarani rinkkaan. Rinkka oli tuntunut edellisenä päivänä erinomaiselta selässä, ja illalla olin löytänyt siitä vielä yhden tilavan taskun, jota en ollut aiemmin huomannutkaan. Seurasin aamun aikana räkättirastaspariskunnan puuhia. Linnut sisustivat leiripaikkani vieressä olevan koivun hankaan tekemäänsä pesää tarmokkaasti.

PITKÄLAHDEN TUVALLE VAIHTELEVASSA SÄÄSSÄ

Liikkeelle lähdin varttia vaille yksitoista. Edessä olisi 15,5 kilometrin pituinen päivämatka Valvattiin. Alkumatkasta reitti kulkee vuorotellen soiden ja metsäsaarekkeiden läpi. Hetkisen kuljettuani vastaani tuli rinkkaa kantava mies. Myös hän oli Hirvaan kierroksella, mutta aikoi kulkea kierroksen kolmessa päivässä. Kuten minullakin, oli hänellä käsillä toinen vaelluspäivä. Hetken juteltuamme jatkoimme matkaa omiin suuntiimme.

Toisen vaelluspäivän ensimmäisiä hetkiä – metsäsaarekkeiden ja soiden mosaiikkia.

Silmä lepäsi jälleen suomaisemissa.

Suo-osuuksilla oli jälleen keskeneräisiä pitkostyömaita. Vanhojen kapeiden yksittäisten pitkospuiden tilalle oli tulossa leveämmät pitkokset. Hirvaan kierroksella löytyi kokonaisuudessaan hyvinkin eri-ikäisiä pitkospuita, vanhimmat merkinnät pitkospuilta löysin vuodelta 2001.

Korjattavilla pitkospuuosuuksilla sai olla tarkkana eikä eteneminen ollut kovinkaan nopeaa. Harha-askel tai horjahtaminen suohon raskas rinkka selässä häilyi mielessäni. Yhdessä hankalassa paikassa tuli vastaan myös kaksi päiväretkeilijää, mutta selvisimme kaikki kuivin jaloin.

Kauniilta paikalta Matolammen rannalta löytyi tulipaikka, jota ei ollut merkitty ollenkaan karttaan. Pidin tauon ja tarkastelin karttaa sekä tulevaa reittiä tarkemmin.

Matolammen rannalla pidin kartanlukuhetken.

Seuraavalla suo-osuudella horisonttiin alkoi vyöryä tummia pilviä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun tuuli navakoitui ja alkoi sataa lunta, sellaisia kuivia pieniä palleroita. Olin odotellut vesisadetta, mutta tämä lumen kaltainen sade oli paljon miellyttävämpää. Laitoin kuoritakkini hupun korvilleni ja jatkoin matkaa Salmijärven lähellä olevan metsän laidassa ja siitä eteenpäin varjoisessa kuusimetsässä. Sade jatkui vajaan tunnin, kunnes se loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Saderintama alkoi lähestyä… ja lopulta satoi lunta.

Polku johti myös hämyisiin kuusikoihin.

Saavuin Pitkälahden tuvalle, joka sijaitsee valoisassa pihapiirissä, jonka ympäristössä on isoja haapoja ja mäntyjä sekä nuorempia koivupuita. Tikkojen nakutusta kuului sieltä täältä. Pitkälahti on vuonna 1863 perustettu metsänvartijatila. Pitkälahden autiotupa on entinen aitta ja ainoa tuolta ajalta säilynyt metsänvartijatilan pihapiirin rakennus. Tästä pihapiiristä löytyy myös paljon hyvää tasaista telttamaastoa.

Pitkälahden autiotupa valoisassa pihapiirissä.

Tervetulotoivotus Pitkälahden tuvalla.

Pitkälahden puuvaja, nuotiopaikka ja opastekyltit koivujen ja haapojen katveessa.

Olin alun perin miettinyt, että pitäisin ruokatauon täällä Pitkälahden tuvan ympäristössä, mutta vielä ei kuitenkaan ollut nälkä. Tyydyin syömään hiukan suklaata. Aiemmalla etapilla oli ollut ajoittain hieman kylmä, joten vaihdoin samalla kuoritakkini villapaitaan. Ja lähdin taas matkaan. Vanhalla pihamaalle johtavalla kärrypolulla havaitsin maassa pieniä poimulehtiä, joita tyypillisesti löytyy vanhoista pihapiireistä. Ajattelin, että tuostapa saisi muutaman hyvän kuvan digitaaliseen kasvioon, jota teen parhaillaan eräopasopintoihini liittyen.

Näiden poimulehtien takia piti sitten kyykätä…

Kyykähdin alas ja otin valokuvat. Enkä päässyt siitä asennosta enää ylös. Reisissä ei riittänyt voimaa nousta rinkan kanssa takaisin pystyyn enkä edes uskaltanut kaatumisen pelossa yrittää. No eipä siinä sitten auttanut kuin pyllähtää sovinnolla ja vapautua rinkan kahleista. Naurahdin ja ajattelin, että onneksi olin yksin liikenteessä. Muutenhan olisi voinut jopa alkaa nolottaa… Kävi myös selväksi, että kyykkytreenille on tarvetta.

SIIRTYMINEN SALAMAJÄRVEN KANSALLISPUISTON ULKOPUOLELLE

Parinsadan metrin päässä Pitkälahden tuvalta löytyy rannasta nuotiopaikka sekä kaivo. Koholla oleva järven pinta oli vallannut tulipaikan. Palasin takaisin polulle. Tässä kohtaa Hirvaan kierroksella siirrytään pois Salamajärven kansallispuistosta. Ja klassisesti heti rajan ylityksen jälkeen oli vastassa hakkuualue. Järven rannalla oli näkyvissä myös pari mökkiä.

Pitkälahden nuotiopaikalle oli tulvinut järvivettä.

Seuraavan parin kilometrin aikana reitillä ylitetään kolme tietä sekä Salaudenjoki puusiltaa kulkien, kunnes tullaan parkkipaikalle. Parkkipaikan infotaulun edessä näin miehen juomatauolla, rinkka lepäsi infotauluun. Hänkin oli Hirvaan kierroksella ja vaeltamassa reittiä kolmessa päivässä. Hän oli menossa yöpymään Sysilammelle seuraavaksi yöksi ja juttelimme paikasta hetkisen aikaa. Toivotimme toisillemme hyvää vaellusta ja jatkoimme eri suuntiin.

Salaudenjoki ylitettiin tätä puusiltaa kulkien.

Katsoin kartasta, että seuraava taukopaikka olisi Ahvenlammella, 3,4 kilometrin päässä parkkipaikalta. Vieläkään ei ollut nälkä, joten lähdin kulkemaan Ahvenlampea kohti. Tämä pätkä osoittautui lopulta todella raskaaksi ja tuntui, ettei se loppuisi koskaan. Rinkka alkoi painaa, jalat hyytyä eikä maisematkaan olleet kovinkaan mielenkiintoisia. Tällä pätkällä kuljettiin osin avohakkualueella sekä sen laidalla sekä erilaisissa metsissä ja välillä myös erittäin märissä maastoissa. Ja lopulta iski myös se vatsaa kaiveleva nälkä.

Loputtomalta tuntuneella etapilla oli märkiä osuuksia ja hirven jätöksiä.

Mutta kun vain jaksaa laittaa tossua toisen eteen, niin lopulta etapin päätepiste tulee vääjäämättä vastaan. Horisontissa näkyi Ahvenlampi ja polku kulki laavulle aivan lammen rannassa kulkevaa polkua pitkin kauniissa maisemissa. Oli erityisen ihana ottaa rinkka selästä pois ja istahtaa ruoan ääreen. Tuuli oli aika navakka, mutta onneksi laavun sisälle se ei juurikaan ylettynyt. Lämmin ruoka ja juoma sekä jalkojen lepuuttaminen tekivät terää. Taas tuli todistettua, että lepotauolla ja ruoalla on suuri merkitys vaelluspäivien aikana. Tämänkin tauon jälkeen matkaa oli taas huomattavasti helpompi jatkaa eteenpäin.

Polku kulki kauniin Ahvenlammen rannassa.

Ahvenlammen laavulla pidin ruokatauon ja kunnon lepohetken.

Seuraavan yön leiripaikkaani Valvattiin oli matkaa vielä 3,5 kilometriä. Ensimmäisen vajaan kahden kilometrin matkan polku kulkee vaihtelevassa metsämaastossa, jonka jälkeen reitti siirtyy soratielle, joka kuljetaan reilu kilometri. Lopulta Valtattiin saavutaan männikössä kulkevan leveän kivisen polun kautta.

Ennen Valvattia kuljetaan soratietä pitkin. Hirvaan kierroksen opastekylteissä on käytetty vanhoja kauniita kelopuita.

VALVATIN METSÄNVARTIJATILAN PIHAMAA YÖPAIKKANA

Valtavissa odotti pieni punainen tupa ja viehättävä pihapiiri saunoineen, nuotiopaikkoineen, kaivoineen ja puuliitereineen. Myös Valvatti on ollut metsänvartijatila ja nykyinen päärakennus on rakennettu 1930-luvulla. Pihapiirissä ei näkynyt ketään eikä tupa ollut lukossa, joten kurkistin nopeasti sisään. Hämyisessä siistissä tuvassa oli pönttöuuni, kapeita sänkyjä, pirttipöytä ja katosta roikkui hieman vaurioitunut sympaattinen olkihimmeli.

Valvatin tuvan pihapiirissä oli hiljaista.

Valvatin viehättävä autiotupa olkihimmeleineen.

Saavuin Valvattiin hieman klo 17 jälkeen, joten päivämatkaani oli kulunut taukoineen aikaa noin 6,5 tuntia. Kävin täyttämässä vesipulloni Valvatin kaivolla. Tutkimusraportin mukaan kaivon vesi oli tutkittu viimeksi kesäkuussa 2019 ja vesi oli todettu puhtaaksi.

Valvatin kaivosta sai pumpattua puhdasta ja raikasta vettä.

Valvatin pihapiiristä löytyy myös vanha sauna.

Pystytin telttani pihalle ja aloin valmistamaan ruokaa pihan keskellä olevalla hirsipöydällä. Ruokapuuhien yhteydessä pihalle saapui kaksi iäkästä miestä tutustumaan Valvatin pihapiiriin. Auton he olivat jättäneet soratien varteen. Toinen miehistä oli tuntenut viimeisimmän metsänvartijan, joka tuvassa oli asunut 1960-luvulla.

Retkikeitin pihisi Valvatin pihapöydällä toisena vaellusiltana.

Herkuttelu kuuluu mielestäni olennaisena osana vaellukseen. Paistoin loput kanelilla höystetyt letut Valvatissa ja söin ne suklaa- ja banaanilasturouheen kera.

Lettuja paistaessani pihapiirin ohitti metsän reunassa rinkka selässä kulkeva mies. Nostimme käsiämme tervehdyksen merkiksi. Ilta oli kaunis, mutta väsymys oli kova. Menin jo puoli yhdeksältä makuupussiin ja viihdyin kirjani parissa kymmeneen asti. Ja sitten nukahdin.

Valvatin tupa ja rentoutunut vaeltaja ilta-auringossa.

Kolmas vaelluspäivä: Valvatti – Pieni Sääksjärvi 14,4 km

Heräsin aamukuudelta täysin pirteänä. Telttakankaan läpi kuulsi auringonsäteet. Myöhemmin samana päivänä katsoin aktiivisuusmittaristani, että yöuneni oli saanut arvosanan 5.0/5.0. Nukuin teltassani siis täydelliset yöunet!

Kömmin teltastani ulos. Oli kirpeä aamu ja yöllä oli ilmeisesti ollut ihan mukavasti pakkasta, sillä niin pihamaa kuin telttani oli kauttaaltaan jäähileiden peitossa. Samassa kuulin ensimmäisen kerran tänä keväänä käen kukkuvan.

Söin aamiaista ja kävin täyttämässä kaikki vesipulloni ja rinkan juomarakon täyteen. Keitin termospulloon vettä, pakkasin rinkan sekä purin teltan. Käki kukkui pitkin aamua.

Aamu alkoi puuron ja marjakiisselin yhdistelmällä.

Matkaan pääsin lähtemään ennen puolta yhdeksää hyvillä fiiliksillä. Seuraavan ja samalla viimeisen vaellusyöni kohde ei ollut vielä varmuudella selvillä. Ajattelin, että menen omien tuntemuksieni mukaisesti ja leiriydyn sitten, kun siltä tuntuu.

TULVIVA JOENVARSI JA SYDÄMENTYKYTYKSIÄ

Päivän ensimmäiset hetket sain kulkea kauniissa auringonpaisteessa valoisien metsien ja soiden kautta Iso-Valvatin rantaan ja siitä Valvatinjoen yli puusiltaa pitkin. Seuraavan vajaa puoli kilometriä polku kulki Valvatinjoen rantaa pitkin. Joki oli tulvinut reitille, joten askeleita piti ottaa reilusti kauempana rannasta. Maasto oli upottavaa ja märkää, joten kulku oli melko raskasta.

Kolmas vaelluspäivä alkoi kauniissa kelissä.

Näkymä Valvatinjoen ylittävältä puusillalta.

Joki oli tulvinut polulle.

Sitten alkoivat pitkospuuosuudet. Hetken pitkoksia kuljettuani vastaani tuli sama mies, joka eilen illalla oli kulkenut Valvatin pihapiirin ohi. Hän oli viettänyt yön teltassa Vähä-Valvatin tulipaikan lähellä niemen nokassa ja oli nyt palaamassa autolleen takaisin.

Vähä-Valvatti olikin seuraava kohteeni, jossa halusin pitää hieman taukoa. Yhtäkkiä auringonpaiste loppui ja taivaalle alkoi vyöryä tummia pilviä. Vähä-Valvattiin päästyäni taivaanranta oli jo hyvin tumma ja kaukaisuudessa näytti satavan oikein kunnolla. Tässä kohtaa Vähä-Valvatissa paistoi vielä aurinko. Ehkäpä pilvet kiertäisivät minun reittini…

Vähä-Valvatin niemeltä katsottuna taivaanranta näytti uhkaavalta.

Vähä-Valvatin nuotiopaikka niemen kärjessä.

Palasin Vähä-Valvatin niemeltä takaisin polulle ja erittäin pitkälle pitkospuuosuudelle suon yli. Pitkospuilla taivas alkoi tummua. Pitkopuilla oli mukava kulkea, kunnes saavuin pitkospuiden päähän ennen siirtymistä metsän puolelle.

Synkät pilvet saivat aikaan mahtavan tunnelman suolle.

Viimeiset pitkospuut olivat vajonneet veden alle niin, että niitä ei oikeastaan edes enää erottanut veden alta. Niille ei siis kannattanut astua. Tähän kohtaan oli tuotu ohuita puunrunkoja, joita pitkin olisi siis pakko yrittää päästä kuivalle maalle. Ympärillä oli pelkkää vettä ja upottavaa suota. Mikäli tästä horjahtaisin tai astuisin harhaan, olisin suossa todennäköisesti vyötäröäni myöten.

Ei auttanut muuta kuin rauhoittaa mieli ja lähteä varovasti sentti sentiltä etenemään puunrunkojen päällä. Nyt ei olisi oikea aika horjahtaa. Asiaa ei auttanut se, että ohuet puunrungot olivat märkiä ja siten erittäin liukkaita. Tällä kertaa tasapaino onneksi piti ja pääsin lopulta kuivin jaloin suolta pois. Sydämentykytykset tulivat vasta tässä vaiheessa.

Tästä kohdasta selvisin kaatumatta ja horjahtamatta – onneksi! Taustalla näkyy alkava lumisade.

LUMISATEESSA VANHOJEN METSIEN KAUTTA LEHTOSENJÄRVELLE

Onnistuneen suorituksen jälkeen taputin itseäni henkisesti olalle ja jatkoin matkaa metsäpolulle. Ja tässä vaiheessa sitten alkoi kunnon lumisade, joka kesti seuraavan tunnin ajan.

Toukokuinen lumisade yllätti vaeltajan.

Lumi peitti maan kolmantena vaelluspäivänä joksikin aikaa.

Lumisateen jo rauhoituttua kuljin Vanhojen metsien suojelualueen läpi. Alue oli hieno: täynnä vanhoja haapoja, lahopuuta, naavaa ja kääpiä. Kuin pisteenä iin päällä kuulin valkoselkätikan pitkän, kauaksi kaikuvan voimakkaan rummutuksen useita kertoja. Koko metsä kaikui! Yritin paikallistaa rummutusta, mutta en siinä onnistunut enkä saanut tikasta näköhavaintoa.

Taulakäävät viihtyivät Vanhojen metsien suojelualueen lahopuissa.

Hurmaavaa naavaa Vanhojen metsien suojelualueella.

Aurinko alkoi jälleen paistaa ja suojelualueen päättymisen pystyi taas havainnoimaan vaikeuksitta. Edessä oli nimittäin avohakkuualue ja erittäin märkä sellainen. Reitti kulki hakkuualueen läpi ja reitinvalinta piti tehdä huolella, jotta ei juuttunut märkään mutaan kiinni. Tämä kolmas vaelluspäivä oli kokonaisuudessaan maastopohjaltaan koko vaelluksen märin.

Erittäin märkä avohakkuualue reitin varrella.

Soratiellä lumisade alkoi uudelleen.

Pienen metsikön jälkeen reitti jatkuu soratietä pitkin seuraavat 1,3 kilometriä. Tässä kohtaa lumisade alkoi taas uudelleen. Sitten talousmetsän ja suopursumättäiden kautta reitti johti Lehtosenjärven rantaan. Sää selkeytyi taas uudelleen ja toi esiin kauneimmat piirteet järvestä. Pitkospuut kulkivat Lehtosenjärven eteläisen osan rantaa pitkin. Poukaman toisella puolella näkyi kota, jossa aioin pitää ruokatauon.

Sain todistaa massiivisten pilvien vyörymistä Lehtosenjärvelle.

Järvelle vyöryi pilviä saaden aikaan hienon kontrastin aurinkoisen järven ja uhkaavan saderintaman välille. Saavuttuani kodalle aurinko paistoi erittäin lämpimästi, mutta sitten pilvet saapuivat kovan tuulen saattelemana ja alkoi sataa. Nautin tomaatti-vuohenjuustokeittoni kodassa sisällä, joten pääsi onneksi tuulelta ja sateelta pakoon. Pidin vajaan tunnin pituisen tauon ja jatkoin sitten matkaa. Piti alkaa miettiä seuraavaa yöpymispaikkaa.

Lehtosenjärven kodalla söin kolmannen vaelluspäiväni lounaan.

Lämmin kaakao ja vuohenjuusto-tommaattikeitto lämmittivät sadesäällä.

PIENI SÄÄKSJÄRVI TARJOSI YÖSIJAN VIIMEISELLE VAELLUSYÖLLE

Kovassa tuulessa lähdin kodalta kohti etelää. Seuraavat kaksi kilometriä reitti kulki talousmetsissä metsähakkuiden viitoittamalla polulla. Ja taas kerran sää vaihtui ja aurinko alkoi paistaa. Seuraavan pienen tauon pidin Sääksjärven laavulla, joka on hienolla, mutta erittäin tuulisella maisemapaikalla järven rannan tuntumassa.

Sääksjärven laavulla pidin vaelluspäiväni viimeisen lepotauon.

Olin Koirasalmen luontotuvalla juuri ennen vaellukselleni lähtöä kuullut, että Pienen Sääksjärven rannalle oli rakennettu uusi varaustupa, mutta se ei kuitenkaan vielä ollut käytössä. Tämä tupa ei vielä näkynyt missään kartoissakaan. Sääksjärveltä sinne olisi matkaa hieman vajaa kaksi kilometriä, ja ajattelin että se voisi olla hyvä leiripaikka teltalleni seuraavaksi yöksi.

Jatkoin polkua eteenpäin Sääksjärven rantaa pitkin.

Sääksjärven laavulta lähdettäessä polku seurailee aivan järven rantoja, kunnes ylitetään järven kaakkoispuolella oleva avosuo pitkospuita pitkin. Suon keskellä olevan Itikkasaaren kautta polku vaihtuu jälleen pitkospuihin, kunnes Pieni Sääksjärvi jo näkyykin edessä.

Sääksjärven kaakkoislaidalta jatkoin matkaani pitkospuita pitkin Itikkasaarelle.

Pieni Sääksjärvi näkyy pitkospuiden päässä.

Lopulta uusi varaustupa näkyi jäkäläisen kallion päällä. Rannassa oli keskeneräinen laituri, lähellä rantaa lukossa oleva sauna, toisella laidalla kaivo sekä kallion päällä varaustupa ja puuliiteri. Teltan pystytin lopulta saunarakennuksen eteen, sillä tiesin, että sauna ei vielä ollut käytössä.

Kolmannen vaellusyöni telttapaikka. Taustalla Pienen Sääksjärven varaustupa, joka ei vielä toukokuun puolivälissä 2020 ollut käytössä.

Pieni Sääksjärvi, jonka rannassa vene ja vielä keskeneräinen laituri.

Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, kun aloin pystyttää telttaa. Oli melko tuulinen keli ja menin lepäilemään telttaan. Torkuin hetken aikaa, luin kirjaani, söin ja tutkin huomista karttaa. Siinä oikeastaan kaikki mitä tuon iltapäivän ja illan aikana tein. Ja kuuntelin käen kukkumista useita kertoja.

Nukkumaan menin jo yhdeksän aikoihin. En tuona päivänä nähnyt yhtäkään ihmistä, mutta nukkumaan mennessäni telttani ohitti muutama retkeilijä, jotka olivat askelista päätellen Lehtosenjärven suuntaan. Huomenna olisi edessä viimeinen vaelluspäivä ja pisin sellainen. Polkua olisi edessä reilun 17 kilometrin edestä.

Neljäs vaelluspäivä: Pieni Sääksjärvi – Koirasalmi 17,4 km

Olin laittanut herätyksen soimaan puoli kuudelta, sillä halusin lähteä varhain liikkeelle. Oli nimittäin luvattu sadepäivää ja sateen pitäisi alkaa ennen puoltapäivää. Taivas oli pilvessä, mutta oli tyyntä. Tein aamutoimet suuremmin kiiruhtamatta ja pääsin matkaan puoli kahdeksalta.

Pieni Sääksjärvi jäi taakse – aamu alkoi jäkäläkallioiden ylityksellä.

Jäkäläkallioiden lomasta siirryin hetkeksi tielle, josta polku johtaa metsään. Hetken kuluttua saavuin Sarvilammelle, jolla vallitsi hieno hämyinen tunnelma. Lammen laidalla suopursumättäillä kulkevilta pitkospuilta polku johti vaihteleviin ja melko kosteisiin maastoihin. Talousmetsässä kulkevalta polun varrelta näkyi myös muutamia taloja.

LÄHTEEN MYSTINEN PÖLLÖ TOI SATEEN

Olin edellisen kerran täyttänyt vesipulloni ja rinkan juomarakon eilisaamuna Valvatin kaivolla ja vesi oli riittänyt hyvin juomiseen ja ruokailuun. Nyt oli kuitenkin vesivarastojen täyttämisen aika. Nielukankaan kohdille on karttaan merkitty lähde ja sinne tullessani tarkkailin maastoa ja etsin silmilläni mahdollista lähteen kylttiä. Lähdettä ei kuitenkaan tarvinnut sen enempää etsiä, sillä se oli aivan polun varrella lähellä tietä.

Nielujärven katettu lähde sijaitsi polun varrella.

Saavuin lähteelle, seisahduin ja sillä sekunnilla noin metrin päästä puun juurelta lähti lentoon pöllö. Se lensi minusta poispäin – näin vaalean pohjavärin ja ruskeita pilkkuja pöllön selässä ja siivissä. Pöllö kaarsi metsän laitaan enkä nähnyt sitä enää. En nähnyt pöllön naamaa tai rintapuolta ollenkaan, joten en ole varma lajista. Veikkaisin, että kyseessä oli värityksen perusteella viirupöllö. Nämä kohtaamiset metsäneläinten kanssa ovat kyllä aina todella sykähdyttäviä.

Otin rinkan pois selästä ja täytin vesipulloni lähteestä kauhan avulla. Vesi oli täysin kirkasta ja erittäin hyvää. Ylitin tien, josta polku johtaa Nielujärven rannan koivikkoon. Koivikossa käpytikkapariskunta piti ääntä.

Lähteen vesi oli erittäin kirkasta.

Sitten alkoi sade eikä kello näyttänyt vielä yhdeksääkään. Jatkoin matkaani pellon laitaa myöten lintutorniin. Siellä lumisade voimistui ja laitoin rinkkani ympärille sadesuojan sekä puin itselleni kuoritakin ja lämpimät hanskat. Eipä siis muuta kuin sateeseen jatkamaan matkaan.

Nielujärven lintutornista oli hyvät näkymät, jotka tällä kertaa peittyivät sateeseen.

Kävelin lintutornilta Murronniemen laavulle, jonka kohdalla ylitin Matkusjoen kävelysiltaa pitkin. Siitä kuljin metsäisen mäen kautta Nielujärven kaakkoisosan kosteille rantamille koivikkoon. Tässä kohtaa Nielujärven vastarannalla näkyi lintutorni, jossa olin aikaisemmin piipahtanut.

Murronniemen laavu, puuvaja ja käymälä puusillalta katsottuna.

Nielujärven lintutorni näkyy järven toisella puolella.

PALUU SALAMAJÄRVEN KANSALLISPUISTON ALUEELLE

Kauniin sammalpeitteisen kuusikon kautta matkani jatkui suon laitaa pitkin kävelysillalle joenuoman yli ja siitä pellon reunaa kävellen jokivartta ylöspäin. Pellolta löytyi paljon hirvien jätöksiä. Tien ylityksen jälkeen astuin takaisin Salamajärven kansallispuistoon, josta olin poistunut toisena vaelluspäivänäni.

Lumisade oli muuttunut vesisateeksi, mutta onneksi sade ei ollut kovaa. Sade teki kuitenkin seuraavasta pitkospuuosuudesta hieman hankalan, sillä pitkokset olivat varsin liukkaat. Reitti kulki nyt metsässä ja aina välillä Koirajoki kiemurteli oikealla puolellani. Tällä osuudella oli myös ajoittain varsin haastavaa kivikkoista polkua sekä rakkakivikkoalueita.

Koirajoki kaarteli pitkospuiden oikealla puolella.

Pitkospuiden päätyttyä saavutaan Iso Koirakankaalle, joka on hieno metsäalue. Koirakankaalla on paljon isoja vanhoja haapoja sekä keloutuneita ja kilpikaarnaisia mäntyjä – luonnon omia taideteoksia. Mahtavan kokoisia keloutuneita puita on sekä pystyssä että kaatuneena reitin varrella – ja välillä myös itse polulla. Pidin Koirakankaalla suklaansyöntitauon ja jatkoi eteenpäin.

Iso Koirakankaalla oli hienoja keloutuneita puita – osa pystyssä, osa kaatuneena.

Keloja oli kaatunut myös poluille.

Metsä jäi taakse ja suomaisemat ottivat jälleen vallan. Talviahon nuotiopaikka pienen kosken vieressä tuli vihdoin näkyviin ja oli ruokatauon paikka. Koska satoi vettä, niin jyrkkäkattoinen puusuojan kynnys sai toimia ruokapaikkana. Laskin rinkan suojaan ja söin lounaaksi kasvispapupataa ja join ihanasti lämmittävää kaakaota ja pari keksiä. Sopivasti ruokailun aikana sade loppui ja auringonsäteet pyrkivät tunkeutumaan pilviverhon läpi.

Pitkoksilla Hirvilamminnevalla ennen nuotiopaikalle saapumista.

Talviahon nuotiopaikka ja puusuoja Koirajoen varrella.

VIIMEISET KILOMETRIT HIRVAAN KIERROKSELLA

Talviahon nuotiopaikalta Pyydyskoskelle kuljetaan hienon, satumaisen metsän läpi. Paksut sammalmatot kivien päällä, isot kelohongat ja täydellinen hiljaisuus sekä raikas puhdas ilma saivat viipymään tällä osuudella pitkään. Päästin suustani spontaanin Wau! -huudahduksen, kun edessäni oli yhtäkkiä uskomattoman iso kilpikaarnainen mänty aivan polun varressa. Sitä piti päästä koskettelemaan oikein ajan kanssa.

Talviahon nuotiopaikan jälkeisessä metsässä sai ihailla vehreitä sammalmattoja.

Tämän kilpikaarnaisen honkavanhuksen edessä tunsin itseni kovin pieneksi.

Ja pitihän sitä päästä silittämään.

Sitten vähän ennen Pyydyskoskea edessä oli koko Hirvaan kierroksen korkeimmat ala- ja ylämäet, Mäet olivat täynnä kiviä, joten tarkkaavaisuus oli tarpeen. Pyydyskosken kodalla tapasin päivän ensimmäiset vastaantulijat, kaksi lapsiperhettä, jotka olivat Vaatimen kierroksella.

Kivikkoinen ylämäki ennen Pyydyskoskea.

Pyydyskosken kodalta oli matkaa Koirasalmen luontotuvalle enää neljä kilometriä.

Pidin lyhyen tauon. Edessä olisi vielä neljän kilometrin matka Koirasalmen luontotuvalle. Matka jatkui juuri uudistettuja, useamman sataa metriä pitkiä pitkospuita pitkin. Tässä kohtaa molempia jalanpohjiani alkoivat särkeä oikein kunnolla. En tiedä, johtuiko särky kovista pitkospuista, mutta se tuli aivan yllättäen ja oli seuranani loppumatkan ajan. Pidin säryn takia loppumatkasta useamman tauon, jotta sain jaloille lepoa.

Uudet pitkospuut olivat arviolta 500 metriä pitkät.

Rakkakivikoiden ja metsikön läpi kuljettuani näköpiiriin tuli Iso Koirajärvi eli vaellus oli kohta tulossa päätökseensä. Koirajärven rantaman polku johdatti Hiiliniemen tulipaikalle, jossa pidin vielä pienen tauon. Aurinko paistoi jälleen. Sitten rinkka selkään vielä viimeistä kertaa ja viimeiselle etapille.

Hiiliniemen tulipaikka Iso Koirajärven rannalla.

Viimeisen kilometrin maisemat samalla polulla, jolta vaellukseni aloitin kolme päivää sitten.

Seuraavan kilometrin kuljin samaa kivikkoista rantapolkua Iso Koirajärven rantamilla, jolta olin vaellukseni aloittanutkin. Kävelin vielä viimeiset sadat metrit hiekkatiellä Koirasalmen luontotuvan edustalla odottavalle autolleni ja vaellus oli onnellisesti ohi! Perillä olin kolmelta iltapäivällä eli viimeiseen vaelluspäivään käytin taukoineen aikaa 7,5 tuntia eli kokonaisen työpäivän verran.

Tunnelmia & vinkkejä Hirvaan kierrokselle lähtijöille

Rakastan vaeltaa yksin, sillä silloin on mahdollisuus tehdä vaelluksesta täysin omien toiveiden mukainen. Saan päättää, kuinka pitkiä päivämatkoja tallustan ja kuinka pitkään aamuisin nukun; päivärytmi muotoutuu omanlaisekseni. Voin vaikka kesken vaelluspäivän laskea rinkkani ja jäädä ihmettelemään luonnon ihmeitä niin pitkäksi aikaa kuin haluan. Ja vapauden tunne, jonka yksinvaelluksen aikana saavuttaa, on jo kokemus itsessään.

Yksinvaeltaminen on vapauttavaa. Tämä kuva on otettu Hirvaan kierroksen toisen yön leiripaikalta, Valvatin metsänvartijamajan pihamaalta.

Hirvaan kierroksella sain hienoja luontokokemuksia, koin rauhaa, hiljaisuutta ja vapautta sekä pääsin kulkemaan erämaisissa, vaihtelevissa maisemissa. Salamajärven kansallispuiston upea suoluonto teki minuun suuren vaikutuksen. En nähnyt metsäpeuroja enkä hirviä, mutta näin lintuja ja kuuntelin niiden liverrystä senkin edestä.

Vaikka Salamajärven kansallispuistossa maasto onkin melkoisen tasaista, niin Hirvaan kierrosta en voi kuitenkaan pitää helppona. Reitillä on paljon kivisiä osuuksia, jotka vaativat tarkkuutta ja polvennostokykyä. Pitkospuilla saa myös kiinnittää huomiota mihin astuu. Onneksi pitkospuita oltiin nyt monin paikoin uusimassa, joten matkanteko tulee näiltä osin hieman helpottumaan.

Hirvaan kierroksella kuljetaan ajoittain varsin kivikkoisilla poiluilla.

Hirvaan kierros on mahdollista aloittaa todella monesta kohtaa reitin varrelta ja sen voi kulkea haluamaansa suuntaan ja siten tehdä vaelluksesta omanlaisen. Kierroksella on todella paljon erilaisia tulipaikkoja, laavuja ja tupia, joilla levähtää. Huomioitavaa on se, että Salamajärven kansallispuiston alueen merkityiltä poluilta ei saa poiketa 1.3.–15.7., jotta voidaan taata pesimärauha eläimille. Leiriytyminen ja tulenteko on sallittua vain tarkoitukseen osoitetuilla paikoilla kansallispuiston alueella.

Hirvaan kierrokselle on tärkeää laittaa jalkaan vedenpitävät vaelluskengät, sillä maasto on ajoittain varsin märkää. Runsaslumisten talvien jälkeen kierroksella saattaa myös tulvia, jolloin saappaat ovat tarpeen. Tällä kertaa tämän vähälumisen talven jäljiltä tulvia ei ollut.

Uusi rinkkani selviytyi tältä vaellukselta kiitettävin arvosanoin. Edessämme on siis näillä näkymin pitkä ystävyys Suomen luonnon poluilla. Vain yksi juttu jäi tällä toukokuisella vaelluksella harmittamaan eli ne kotiin jättämäni kiikarit. Niistä olisi ollut iloa pitkin matkaa!

Pääsen onnekseni palaamaan näihin maisemiin uudelleen loppukesällä työharjoittelun merkeissä. Silloin aion tutustua myös kansallispuiston alueella oleviin useisiin lyhyempiin rengasreitteihin ja luontopolkuihin. Mikäli Salamajärven kansallispuisto kiinnostaa, niin kannattaa ottaa seurantaan Koirasalmen luontotuvan Facebook-sivut. Sieltä saa ajankohtaista tietoa ja tunnelmia Salamajärven kansallispuistosta, sen luonnosta, palveluista ja tapahtumista.

Salamajärven kansallispuisto kutsuu uudelleen loppukesällä 2020!

Seuraa blogiani Blogit.fi -sivustolla!

Follow my blog with Bloglovin

Jos tykkäsit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!