Bussi hidasti ja kaartoi Karigasniemelle johtavalta tieltä Kaamasmukka -nimiseen paikkaan. 20 eräopasopiskelijaa kera kolmen kouluttajan laskeutui alas bussista ja oli aika tehdä vihoviimeiset viilaukset rinkkoihin. Seuraavat kahdeksan päivää 8.-15.9.2020 pitäisi selvitä näillä varusteilla Muotkatuntureiden erämaassa. Edessä oli Eräkarkun pitkä ruskavaellus, joka kuuluu osaksi erä- ja luonto-oppaan koulutusta.

Tätä hetkeä ennen edellinen päivä oli kulunut bussissa, joka oli lähtenyt Sastamalan Karkusta aamukuudelta. Itse hyppäsin kyytiin Seinäjoelta kahden muun opiskelijan kanssa. Uuvuttavien bussissa vietettyjä tuntien jälkeen saavuimme hieman ennen iltayhtätoista Inariin Uruniemi Campingin pihaan, jossa majoituimme mökkeihin.

Ensimmäisen vaelluspäivän aamuna oli vielä edessä tutustuminen Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidaan. Lisäksi oli mahdollisuus tehdä vielä viimeiset ostokset niin itselle vaellukselle kuin kotiväelle tuomiseksi. Lounaskin syötiin vielä ravintolassa. Itse lähdin pizzan voimin viimeiselle tunnin kestoiselle bussimatkalle Kaamasmukkaan.

Ti 8.9.2020 – Lyhyt vaellus Kaamasmukasta nimettömälle lammelle

Lähdön hetkillä kello kahden jälkeen iltapäivällä keli oli kohdillaan; n. 15 lämpöastetta, puolipilvistä ja hieman tuulta. Ensimmäinen vaelluspäivämme olisi lyhyt, n. 4,5 kilometriä ja kulkisimme sen poikkeuksellisesti yhtenä isona ryhmänä. Jokainen saisi tämän pätkän aikana suunnistaa kartan avulla ja harjoitella suunnan ottamista ja karttamerkkien tulkitsemista.

Iloinen joukkomme lähti rinkkapunnituksen jälkeen matkaan. 22,5 kiloa painavan rinkkani kanssa oli ihan mukava lähteä liikkeelle. Rinkkani paino oli keskiluokkaa koko ryhmässämme – kevyin rinkka taisi painaan n. 15 kiloa ja painavin yli 27 kiloa. Tieto siitä, että rinkka ei painaisi kertaakaan vaelluksen aikana enää enempää, oli huojentavaa. Painoa rinkasta itseasiassa tippuisi vaelluksen aikana reilusti, itselläni oli mm. ruokaa mukana reilu 6 kiloa. Koko rinkkani sisällön tälle ruskavaellukselle voit käydä lukemassa täältä.

Alkumatkan kuljimme leveätä polkua lounaan suuntaan. Ruska oli puhkeamassa parhaimpaan väriloistoonsa ja tuntui erityisen mukavalta lähteä juuri nyt matkaan. Kokisin samalla ensimmäistä kertaa elämässäni Lapin ruskan. 1,5 kilometrin patikoinnin jälkeen siirryimme polku-uralta etelään. Nyt alkaisi pitkä poluton osuus Muotkatuntureiden erämaa-alueella.

Heti polulta poistumisen jälkeen ylitimme jyrkkäreunaisen solan, jossa sai olla tarkkana. Vaellussauvat osoittautuivat jälleen kerran kullanarvoisiksi. Seuraavan laskuosuuden jälkeen ylitimme ensimmäisen vesistön Kaktsavaaranjoen, jossa ei kuitenkaan juuri vettä ollut ja se oli helppo ylittää. Tarkkana sai kuitenkin olla kivikossa. Ne ovat petollisia, kun milloin tahansa kivi voi kengän alla muljahtaa alta pois.

Seuraavan nousuosuuden jälkeen tuli pidempi tasainen, pusikkoinen pätkä. Tasaisin väliajoin pysähdyimme syömään mustikoita, joita oli ajoittain mättäät täynnä. Maaruska oli myös voimissaan.

Edessä oli kartan mukaan vielä toinen vesistön ylitys ennen ensimmäisen yön leiripaikkaa, mutta sekin osoittautui pari metriä leveäksi uomaksi, jonka yli pääsi helposti kivien kautta. Vielä viimeinen lyhyt nousuosuus ja edessä häämötti kirkasvetinen lampi, jolla ei kartassa ole nimeä. Kokoonnuimme yhteen ja sovimme riu’un rakentajat, mihin paikkaan tehtäisiin nuotio sekä sen, että teltat pystytettäisiin lammen pohjoisrannalle.

Siinä vaiheessa, kun olin saanut teltan pystyyn, tavarat sisään ja vaihdettua lämmintä päälle, alkoi hiljalleen sataa. Sitähän olikin illaksi luvattu. Keitin vettä ja söin päivällistä. Sitten olikin aika kokoontua ryhmässä nuotion äärelle. Kävimme läpi vaellukseen liittyviä turvallisuusasioita ja ryhmä jaettiin kahteen osaan, joissa kulkisimme huomisen päivän opasparin johdattaessa ryhmän jäseniä vaelluspäivän ajan.

Aamulla pitäisi lähtövalmiina olla klo 9. Siirryimme telttojemme suojaan sateen edelleen jatkuessa. Kuuma vesi lämminvesipullossa tarjosi jälleen ihanan olon makuupussissa. Nukahdin sadepisaroiden ääniin.

Ke 9.9.2020 – Tunturimaisemissa Nirvajoen mutkaan

Aamu aukeni tihkusateessa. Aamuyöllä riu’ulla käydessäni kuulin lähietäisyydeltä nauravan räkätyksen. Riekkohan se oli, mutta en saanut siitä näköhavaintoa otsalamppuni valossa.

Aamulla meinasi tulla vähän kiire, mutta ehdin kuitenkin aamuyhdeksän kokoontumiseen oman ryhmäni kanssa. Aamuverryttelyn sekä reittisuunnitelman ja turvallisuusasioiden kertaamisen jälkeen lähdimme matkaan kohti länttä Muoidulanás-tunturia kohden. Pienessä ylämäessä oli helppo kulkea ja maisemat avautuivat askel askeleelta.

Näimme vaelluksemme ensimmäiset porot ja ylempänä tunturissa näkyi olevan vielä isompi porotokka. Päivämatkamme olisi suunnitelma mukaan reilu 8 kilometriä ja kulkisimme tänään opasparin johdolla maisemareittiä. Edessä olisi myös muutama vesistön ylitys.

Pilvinen keli alkoi pikkuhiljaa väistyä ja saimme myös muutaman pilkahduksen auringosta. Samalla avautui hieno tunturimaisema etelän suuntaan, kun laskeuduimme tunturin rinnettä alas. Edessä oli soistunut alue, jonka yli pääsimme lopulta helposti astelemalla mättäältä toiselle. Pidimme ylityksen jälkeen taukoa tunturin rinteellä.

Tauon jälkeen kiersimme tunturia, kunne saavuimme jokiuoman kohdalle. Uoma oli noin kolme metriä leveä, joten oli vaihdettava kahluukengät jalkoihin ja nostettava housujen lahkeet polviin. Vettä oli sen verran, että saappaanikin olisivat hörpänneet vettä.

Yksi kerrallaan ylitimme uoman turvallisesti sauvat kädessä ja rinkan lantio- ja rintavyöt auki tarkasti liukasta uoman pohjaa tunnustellen. Ylitys meni kylmässä vedessä kaikilta hyvin ja ylityksen jälkeen oli vuorossa lounastauko. Ja kuten päivän opasparimme oli aikaisemmin sanonut, lounaalle oli tilattu auringonpaiste ja näin myös tapahtui. Söimme ja lepäsimme reilun tunnin ajan lämpimässä auringonpaisteessa ja lähes tuulettomassa kelissä.

Lounaan jälkeen kuljimme tunturin metsäisellä alarinteellä. Maasto tunturikoivikossa ja metsikössä oli ajoittain haastavaa isojen mättäiden takia. Myös liki kesäiseksi muuttunut keli sai hien pintaan. Lopulta saavutimme poroaidan ja pienen jokiuoman, joka yli pääsimme kivillä kulkien.

Sitten alkoi sataa ja matkamme jatkui vielä noin kilometrin matkan. Edessä olisi Nirvajoen ylitys ja leveyttä joella oli noin 20 metriä. Joelle tullessamme näimme toisen ryhmämme – reittivalintamme oli päivän aikana ollut erilainen, mutta kumpainenkin ryhmä oli perillä liki yhtä aikaa.

Vaikka joki oli leveä, oli siinä vettä korkeintaan pohkeeseen asti. Itse pääsin saappaillani joen helposti yli, muut ottivat kahluukengät esiin. Joen ylityksen jälkeen oli vielä loppupalaveri päivästä ja sitten siirryimme leiripaikallemme parin sadan metrin päähän. Telttakylämme muodostui tällä kertaa Nirvajoen rannalla olevalle kannakselle.

Itselläni oli kolmen muun huomispäivän oppaan kanssa teltan pystytyksen jälkeen vuorossa riukupaikan etsintä ja rakentaminen. Sopiva puunrunko löytyi lopulta maisemapaikalta. Lapioinnin, pressun asentamisen ja heijastinnauhojen kiinnittämisen jälkeen vessa oli valmis koko ryhmän käyttöön.

Sitten oli aikaa vielä ruokailuun ja vaatteiden vaihtoon. Illalla kokoonnuimme jälleen iltanuotiolle iltapalaveriin ja ryhmien jakoon. Toimisin huomenna yhdessä Katjan kanssa opasparina ryhmällemme. Pidimme lyhyen briiffin huomisen reitistä ja sovimme kokoontumisen klo 9 nuotiopaikalle. Huomenna heti aamulla olisi edessä koko vaelluspoppoomme eli kummankin ryhmän kesken yhteinen joenylitys turvaköysien avulla.

Päivä oli ollut onnistunut, mutta alkoi niin kovasti väsyttämään, että teltta kutsui jo puoli yhdeksän jälkeen. Nirvajoen mutkassa sain nukahtaa veden ääniin. Tulossa olisi edellistä kylmempi yö – hengitys höyrysi, kun siirryin telttaani makuupussin lämpöön.

To 10.9.2020 – Joen ylitys ja Kielajoen rantamia pitkin Matolammelle

Yöllä oli ollut pakkasta ja aamulla maa oli hempeästi kuurassa. Leirimme oli täynnä itseään lämmitteleviä aamuvirkkuja. Heräsin itse tavallista aikaisemmin, sillä edessä oli oma opaspäivä eikä olisi mukavaa myöhästyä itse sovitusta aamukokoontumisesta. Ja vielä ennen kokoontumista piti myös purkaa eilen rakennettu yhteinen riuku.

Aamu lähti käyntiin totutusti aamujumpalla omissa ryhmissä, mutta lähdimme kaikki yhdessä aamun ensimmäiselle rastille eli Kielajoen ylitykseen. Teimme joen ylitysharjoituksen köysien avulla. Köysillä turvattiin jokea ylittävän tasapainoa. Yksi köysi oli sulkurenkaalla kiinni ylittäjän rinkassa ja yksi kouluttajistamme oli vielä joen keskikohdalla turvaamassa jokea ylittävää.

Ylityspaikan loppupuolella joen virtaus oli melkoisen voimakasta ja vesi oli jääkylmää. Vesi ylettyi onneksi vain polviin asti. Vastarannalla jo olevat auttoivat vastarannan penkereestä yli. Ylitykset sujuivat hyvin ja pääsimme kaikki turvallisesti joen ylitse. Sitten oli vuorossa kuivattelu sekä jalkineiden vaihto.

Lähdimme oman ryhmämme kanssa matkaan. Päivän kilometrimäärä olisi reilu 10 kilometriä ja kulkisimme lähes koko matkan Kielajoen vartta etelään. Itse odotin, että matkanteko olisi vaikeaa rannan kosteikossa kulkemista, mutta onneksi olin väärässä. Reitti osoittautui äärettömän kauniiksi ja helppokulkuiseksi. Kuljimme Kielajoen rantatörmän päällä kauniissa rantakoivikossa, jossa oli kauniit ruskan sävyt. Yön pakkanen helmeili nyt pisaroina varpujen lehdillä kimmeltäen. Sää oli mitä hienoin. Aurinko paistoi ja oli lähes tyyntä. Ylitimme pari puroa, joista sai myös otettua vettä juomapulloihin.

Lounaspaikkamme oli mitä hienoin. Kirkasvetisten lampien kohdalla oleva autiotuvan edusta oli kuin hiekkaparatiisi ja osallemme osui myös rantakeli. Aurinko paistoi lämpimästi, lämpöä oli yli 20 astetta varjossa. Pidimme pitkän 1,5 tunnin kestoisen lounastauon, jonka aikana ehdimme myös kuivata aamulla kosteaksi jääneet teltat ja makuupussit. Oli upeaa syödä lounasta tällaisissa puitteissa ja vielä syyskuussa ruska-aikaan.

Lounaan jälkeen lähdimme jatkamaan taas etelään kohden. Kuljimme kangasmetsissä, tunturikoivikoissa ja vanhojen kelopuiden katveessa. Väistimme eteen tulleet kosteikot, joten matkanteko oli melko helppoa. Eteen tuli vielä kosteikko, joka piti ylittää, mutta se oli lopulta helppo tehdä ja ylittää siinä ollut pieni puron uoma.

Sitten kompassisuunta itään ja pikku palautepalaverin jälkeen oli edessä vielä viimeiset sadat metrit Matolammen rantaan. Leiriydyimme Matolammen etelärannan rinteeseen. Illalla oli vuorossa jälleen ruokailu, vaatteiden vaihto ja iltanuotio ryhmäjakoineen. Päivä oli ollut onnistunut myös oppaana toimimisen osalta, mutta väsymystä oli ilmassa. Pöllö liiteli hämärtyvässä illassa leiripaikkamme yläpuolella. Teltassa olin jo iltayhdeksän jälkeen.

Pe 11.9.2020 – Kauniissa säässä Piekanaäytsin korkeuksiin ja Vuomajoen rantaan

Pakkanen oli huurtanut maan ja usva leijaili Matolammen yllä, kun kävin riukureissulla aamuviideltä. Aamu oli kaunis, mutta kylmä. Aamutoimien ja varusteiden kuivattelun lomassa saimme tietää, että ryhmämme opasparista toinen kärsi vatsavaivoista eikä hän pystyisi lähtemään päivän vaellukselle muiden kanssa. Hän tulisi perässämme muutaman tunnin päästä yhdessä apukouluttajamme kanssa. Ryhmämme oppaan apuoppaaksi tulisin minä ja eilinen opasparini. Minä avustaisin varsinaista opasta lounaalle saakka ja lopun päivää kulkisin joukon viimeisenä.

Aamun lempeän taputteluverryttelyn ja kropan herättelyn jälkeen lähdimme kohti itää, jossa piti ylittää kosteikkoalue ja lähteä siitä seurailemaan Kielajoen vartta sen itärannan tuntumassa. Aamu oli upea ja ruska alkoi olla parhaimmillaan – keltaisen ja punertavan sävyt värittivät matkaamme. Joen toiselta puolelta nousivat Sudenulvomajuppuran ja Urroaivin huiput.

Reittimme kulki upeiden katajikkojen, tunturikoivikoiden ja erilaisten kosteiden painanteiden ja pienten norojen ja purojen yli. Matka eteni mukavaa tahtia ja lopulta saavuimme hienoon Kielajoen mutkan törmään, jossa pidimme puolentoista tunnin lounastauon. Paikka muuttui pian ulkokuivatuskaapiksi, kun kosteat teltat ja makuupussit saivat kuivua leppeässä tuulessa.

Kylmä aamu oli muuttunut erittäin lämpimäksi päiväksi ja oli aika hieman keventää vaatetusta. Lounaan jälkeen otimme suunnan etelää kohti. Itse siirryin koko ryhmän viimeiseksi. Tavoitteena oli tänään päästä Piekanaäytsin kautta Vuomajoen yli rannalla olevalle leiripaikalle.

Alun suunnistus sujui hyvin ja kuljimme kosteikkoalueelta upeaan koivikkorinteeseen. Ajauduimme kuitenkin jossain vaiheessa liikaa etelän suunnalle. Aloimme kavuta ylös kivikkoista rinnettä, kunnes saavutimme upean näköalapaikan. Saimme paikannettua sijaintimme tunturimaisemien perusteella ja lähdimme kulkemaan upeissa maisemissa tunturin rinnettä ylös. Lopulta edessämme oli Piekanaäytsi – upea sola kahden tunturin välissä.

Tässä vaiheessa vihmoi myös vähän vettä, mutta hetken kuluttua paistoi jälleen aurinko. Ylhäällä tunturissa oli kenttää, joten pidimme lyhyen some-/puhelintauon. Itse pidin koko vaelluksen ajan puhelimeni lentotilassa, joten keskityin itse ihailemaan maisemia.

Piekanaäytsiä kulkiessa sai olla tarkkana rakkakivikossa. Vaelluspäivämme lopuksi kuljimme polkua pitkin alas Vuomajoelle, jonka ylitimme kiviä myöten. Toinen ryhmä oli päivämatkallaan nopeampana jo pystyttänyt telttansa – nyt oli meidän ryhmämme vuoro etsiä sopivat telttapaikat. Hyvistä telttapaikoista ei ollut pulaa ja löysin itselleni hyvän tontin korkealta paikalta upeilla näköaloilla. Leiriytymisen aikana aurinko laski edessä näkyvien tunturien taakse.

Vuomajoesta sai hyvin juoma- ja keitinveden. Iltaruoksi söin pestopastaa siemenillä höystettynä ja porkkanaraastetta. Erinomainen retkiruoka – jatkoon! Iltaruoan ja iltanuotion jälkeen oli jo niin väsynyt olo, että piti mennä nukkumaan.

Huomenna olisi vuorossa luppopäivä eli lepopäivä vaeltamisesta ja olisimme siis tällä leiripaikalla kaksi yötä. Huomenna olisi vapaata aikaa koko päivä ja mahdollisuus huiputtaa läheisiä tuntureita porukalla. Itse halusin kiivetä monen muun tavoin Kuárvikozzan (590 m) huipulle, joka on koko Mutokatuntureiden erämaa-alueen korkein kohta ja sovimmekin pienen porukan kesken lähdöstä huiputusretkelle huomisaamuksi klo 10.30. Olisi vuorossa rauhallinen ja leppoisa aamu ilman leirin purkua ja rinkan pakkaamista.

La 12.9.2020 – Luppopäivän puhteena Kuárvikozzan huiputus

Nukuin luppopäivän kunniaksi puoli yhdeksään saakka ja söin rauhassa aamupalaa. Keli oli melko tuulinen, mutta poutainen. Kahdeksan hengen joukkomme lähti kävelemään päiväreput selässään tunturille johtavaa polkua pitkin. Alkumatkasta polun varrella oli upeita vesialtaita jokiuoman varrella. Upeita maisemia ja maastomuotoja ihaillen jatkoimme matkaamme rauhassa edessä näkyvää huippua kohti.

Näimme aikaisemmin matkaan lähteneen ryhmän kipuavan jo lähellä Kuárvikozzan huippua. Keli oli täydellinen – pilvet olivat kaikonneet näköpiiristä. Ylös rauhalliseen tahtiin kivuten pääsimme lopulta huipulle. Huipulta oli mielettömän hienot maisemat, tunturierämaata näkyi silmänkantamattomiin 360 astetta. Huipulta näkyi jopa Norjan lumihuippuisia vuoria.

Vietimme huipulla paljon aikaa. Kovaa tuulta pääsi onneksi pakoon kivimuodostelmien taakse. Osa ryhmästämme joi myös huiputuskahvit. Huipulla vietetyn ajan jälkeen lähdimme laskeutumaan alas. Palasimme leiriimme takaisin tällä kertaa toista, hieman suorempaa ja nopeampaa reittiä pitkin. Koko huiputusreissuun kului aikaa vajaa neljä tuntia. Oli kyllä upea päiväretki kaikin puolin!

Leiriin palattuamme siirryin telttaan vaihtamaan vaatteet, huoltamaan jalat, ruokailemaan ja kirjoittamaan päiväkirjaa. Vaatteet saivat kuivua viileässä tuulessa. Kovan tuulen myötä alkoi sataa ja tässä kohtaa olikin mahdottoman hyvä hetki nukkua päiväunet. Kokoonnuimme jälleen koko porukalla iltanuotiolle. Huomenna aamulla olisi vuorossa leirin purku ja vaelluksen jatkaminen uusiin tunturimaisemiin.

Su 13.9.2020 – Sumuinen aamu vaihtuu huikeisiin tunturimaisemiin

Yöllä oli piskotellut vettä ja makuupussissani oli ollut välillä jopa liian kuuma. Heräsimme sumuisten tuntureiden ympäröidessä telttaleiriämme. Ilma oli seisahtunut ja kostea, mutta enää ei satanut. Edessä olisi koko vaellusreissun pisin päivä, n. 12 kilometriä, joista suurin osa ylhäällä tunturissa. Itse lähdin matkaan rinkkaani koristavan poron kallon ja sarvien kera. Matkamuisto löytyi leiripaikkamme nuotiopaikan läheltä.

Lähdimme ryhmässämme kulkemaan opasparin johdolla joenvartta pitkin koillisen suuntaan. Maisemat peittyivät usvan alle koko alkumatkan ajan. Suunnistus sujui kuitenkin opaspariltamme mallikkaasti, sillä saavutimme hienosti etappilammet, joista myöhäisemmällä pidimme reilun tunnin kestoisen lounastauon. Kostuneet teltat saivat jälleen kuivua. Keli oli kolean kostea, joten tauoksi oli laitettava vielä yksi kerros lisää yläkroppaan. Täytimme juomapullomme, koska seuraavat tunnit vaeltaisimme tuntureilla ilman vesitäydennysmahdollisuutta.

Aloimme nousuosuuden kohti Soarvegielas-tunturia. Maisemat olivat alkaneet avautua ja sumu oli onneksemme väistynyt. Upeaa erämaata silmänkantamattomiin ruskan väreissä ja ääretön hiljaisuus – voisiko sitä enää enempää toivoa. Porojen kintereitä seuraten nousimme aina vain ylemmäs.

Vietimme tuntureiden rinteitä kulkien useamman tunnin ja etenimme suunnitellusti lopulta tunturin laelle, josta oli tarkoitus kurua myöten laskeutua alas jokilaaksoon. Kuru oli kuitenkin mahdoton kulkea, joten laskeuduimme alas toista, tosin jyrkkää rinnettä alas kulkemalla kylki rinteen myötäisesti. Laskeutuminen aiheutti ryhmässä jännitystä, mutta rauhallisesti etenemällä ja vaellussauvoihin tukeutuen kaikki pääsivät rinteen alas.

Edessä oli vielä parin kilometrin matka kosteikon reunalla ennen kuin saavutimme leiripaikkamme pienen lammen rannalla. Olimme ensimmäisenä ryhmänä paikalla, joten valitsimme sopivat paikat teltoillemme. Löysin itse hienon paikan pieneltä kumpareelta. Päivä oli todella hieno maisemareitteineen. Upeita hetkiä hienon porukan kesken!

Vaatteiden vaihdon, kuivattelun ja ruokailun jälkeen oli aikaa muiden kanssa rupatteluun ja venyttelyyn nuotion lämmössä. Nuotiopalaverissa jaettiin porukka jälleen kahteen ryhmään ja sovittiin huomisen aikatauluista. Ilta oli todella viileä. Koko päivä oli ollut pilvinen, mutta nyt illalla pilvet väistyivät. Jäimme odottamaan kylmää yötä.

Ma 14.9.2020 – Ruskan värjäämät tunturit ja Muotka-Spa vesisateessa

Aamulla heräsin pieneen vesisateeseen. Tänään olisi edessä monipuolista maastoa, mutta edellistä päivää lyhyempi matka. Pääsimme lähtemään liikkeelle kauniissa auringonpaisteessa tunturikoivikossa. Matkanteko oli helppoa, mitä nyt minun piti välillä valita kulkulinjani tarkemmin, jotta rinkkaani kiinnitetyt poronsarvet eivät osuisi puunrunkoihin. Luolikkokurun kohdalla lähdimme kiipeämään ylös tunturin rinnettä. Alkumatkalla oli isoja kallioita ja louhikkoa, jossa sai edetä tarkasti.

Kuljimme ylös Bealdoaivvás-tunturin rinnettä, josta siirryimme korkealla oleva satulan kautta kivikkoiseen alamäkeen. Alhaalla jo siinsikin pieni lampi, jossa oli vuorossa lounastauko. Tuuli oli sen verran voimakas, että kostuneet teltat piti kiinnittää tarkasti, jotta ne eivät lähtisi tuulen matkaan. Kuivaa kyllä tuli nopeasti.

Söimme lounaamme uskomattoman kauniissa maisemissa. Vastakkaisen Tuánganuáivi -tunturin rinteet loistivat punaisen ja keltaisen eri sävyissä kuin muodostaen lainehtivan ruskamaton eteemme. Tunturin päällä oli nähtävissä kapea sola, jonne olimme seuraavaksi suuntaamassa, Aurinko paistoi kauniisti, mutta tunturin toisella puolella näkyi synkkiä sadepilviä.

Lähdimme nousemaan upeaa rinnettä ylös askel askeleelta, loppuosassa olikin jo melkoista puurtamista jyrkässä rinteessä. Ja oli kuuma! Pidimme valokuvaus- ja puuskutustauon ylhäällä ja jatkoimme matkaamme rakkakivikon kautta pienelle kauniille järvelle, jota Muotka-Spaksikin kutsutaan. Upea uintipaikka.

Juuri kun tulimme järven rantaan, alkoi sataa. Vaihdoimme nopeasti sadevarusteet päällemme ja jatkoimme järven reunakivikon oikealla puolella, josta sumun läpi erottui järviä ja jokimaisemaa. Hetken aikaa satoi melko kovaa ja sitten se lakkasi alkaen hetken kuluttua uudelleen. Tämä oli koko vaelluksemme ainoa kunnon sade rinkat selässä. Tähän mennessä sadetta oli tullut hennosti vain öisin ja muutamana iltana leirissä. Melkoista onnea siis.

Lähdimme päivän viimeiseen laskuun, jonka jälkeen olikin vuorossa jo sopivan leiripaikan etsintä. Sopivaa teltta-aluetta löytyi puron läheltä Jeageloaivi-tunturin länsipuolelta. Sain telttani pystyyn ja tavarat ja itseni teltan sisään juuri sopivasti sateettomaan aikaan, kunnes alkoi taas piskotella.

Vaihdoin teltassa lämpimät ja kuivat vaatteet päälle ja tein ruokaa. Iltakuudelta osallistuin Elinan vetämään Metsään uppoutumisen rentoutushetkeen, joka toi ihanaa rauhaa ja lämpöä kehoon.

Kokoonnuimme iltanuotiolle viimeistä kertaa – huomenna vaelluksemme päättyisi. Edessä olisi vielä noin kuuden kilometrin pituinen matka yhdessä isossa ryhmässä ja matkamme päättyisi Muotkan Ruoktuun saunomiseen ja ruokailuun. Aamulla olisi lähtö klo 8. Sateen ropistessa teltan kattoon vaivuin uneen.

Ti 15.9.2020 – Viimeinen vaelluspäivä isolla porukalla Muotkan Ruoktuun

Leirissämme herättiin aikaisin. Kuuden maissa porukkaa jo hyöri aamiaisen laitossa ja riukujonossa. Aamu oli pilvinen, mutta poutainen. Aamuverryttelyn teimme isossa ringissä, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan kaakon suuntaan puronvartta pitkin. Ensimmäinen etappi oli kotalaavu, jolle saavuimmekin vauhdikkaasti.

Edessä oli polkureitti ja pitkä ylämäki Jeageloaivi-tunturin rinteelle. Pieni vesikuuro vauhditti porukkamme etenemistä ylöspäin. Hetken kuluttua olimmekin jo tunturin satulalla ja edessä näkyi pieni lampi, jossa pidimme taukoa. Tässä vaiheessa oli sen verran kylmä, että oli pakko laittaa kevytuntuvatakki merinovillakerraston ja kuoritakin väliin. Nämä kerrokset jäivät päälle seuraavalle vaellusetapille.

Alkoi laskuosuus, jota kuljimme ajoittain kivisellä ja mutaisella polulla. Tunturit jäivät taakse ja sukelsimme metsäiselle lopputaipaleelle. Vastaan tuli muutamia päiväretkeläisiä – Muotkan Ruoktu alkoi olla jo lähellä. Koko vaelluksen aikana kahdeksan päivän aikana olimme nähneet vain kymmenisen vaeltajaa, joista suurin osa oli kulkenuut kaukaisuudessa tunturin rinnettä toiseen suuntaan.

Saavutimme puoliltapäivin kuohuvan Peltojoen. Lyhyen tauon jälkeen edessä oli enää viimeinen reilu kilometri, jonka kulkemisen jälkeen saavuimme asfalttitien laitaan ja kuljimme jonomuodostelmassa viimeiset parisataa metriä Muotka Ruoktun pihaan, jossa bussimme jo odottikin meitä.

Vaelluksen pölyt ja hiet saivat kyytiä saunassa ja suihkussa ja punaposkinen porukka siirtyi vielä vaelluksen päättymisen kunniaksi syömään Muotkan Ruoktun kuulua poronkäristystä ja rautua. Ei varmaan tarvitse sen enempää hehkuttaa, mutta kala-annos maistui ainakin taivaalliselta. Seuraavan viikon synttärisankari Eeva tarjosi kaikille vielä jälkkäripullat kahvin kera. Bussi täyttyi onnellisen raukeista vaeltajista – kotimatka sai alkaa.

Saapasvaeltajan hajatelmia tuntureilta

Vaelluksemme Muotkatuntureilla oli upea matka Eräkarkun erätovereiden kanssa. En tiedä miten vaelluksemme olisi voinut onnistua paremmin – meitä helli hieno syyssää, kuljimme upean monipuolisissa maastoissa ja saimme hyviä oppeja poluttomassa maastossa kulkemiseen ja ryhmän oppaana toimimiseen. Kukaan ei loukkaantunut tai sairastunut vaelluksemme aikana ja mieli pysyi hyvänä koko reissun ajan. Ja vaellusseura oli tosiaan mitä parhainta.

Muutamia vastoinkäymisiäkin tosi vaelluksellemme mahtui, mutta niistäkin selvittiin. Yhden opiskelijan kaasukeitin hajosi heti alkumatkasta, mutta sai varakeittimen toiselta opiskelijalta käyttöönsä. Kaksi muuta kaasukeitintä leimahtivat liekkeihin toistaiseksi tuntemattomasta syystä vedenkeiton yhteydessä. Toinen keittimistä, ilmeisesti maanantaikappale, meni tässä käyttökelvottomaksi. Mukana ollut varapoltin pelasti taas tilanteen. Onneksi ei käynyt pahemmin.

Joillakin oli yöllä kylmä ja muutamien kengät olivat kosteat läpi matkan. Monien piti myös teippailla rakkoja ja muutamilla polvet ja pakarat jumittivat. Ja olihan vaeltava joukkomme melko jäykkää jököttäjää paluubussissa, mutta jumithan kuuluvat tähän harrastukseen. Itselläni ea-laukku keveni vaelluksen aikana ainoastaan yhden päänsärkyyn ottamani buranan ja polveen tulleen haavan päälle laittamani laastarin verran.

Ruska oli vaelluksellamme puhjennut kukkaan ja mielettömät värit jäävät muistini verkkokalvoille ikuisesti. Muistiin jäävät myös mahdottoman isot mustikat, riekkojen naurava räkätys, upeat telttapaikat, Kuárvikozzan huiputus ja naurut, jos jonkinlaiset, raikaamassa tunturien tuulissa.

Omalta osaltani varustevalinnat osuivat nappiin. Sievin kevytsaappailla oli hieno ja huoleton kulkea ja tuloksena oli täysin ehjät ja rakottomat jalat. Koskaan vielä jalkani ei ole ollut näin hyvässä kunnossa vaelluksen jälkeen. Myös soolotelttani toimi mukavana ja toimivana suojana koko vaelluksen aikana ja muutoinkin varustus toimi. Ruokaa olin osannut ensimmäistä kertaa ottaa mukaan juuri oikean määrän. Yleensä otan vaellukselle aina liikaa ruokaa. Tällä kertaa jäi syömättä ainoastaan varapäivän ruoat eli ihan kuten pitikin.

Opin vaelluksen aikana valtavasti niin opastamisesta kuin omasta mielestäni ja tavoista toimia. Suuri kiitos koko upealle vaellusjoukollemme – niin opiskelijoille kuin kouluttajillemmekin! Vaeltaminen on ihanaa, sen oivalsi jälleen kerran. Ja poluttomat erämaat kutsuvat varmuudella myös jatkossa – toivottavasti jo ensi vuonna.

Seuraa blogiani Blogit.fi -sivustolla!

Follow my blog with Bloglovin